Japanissa soi herätyskello puol viideltä aamuyöllä. San Franciscossa olin hostellilla yhen aikoihin päivällä, mut aikavyöhykkeiden takia aikaa oli kulunu 24 tuntia. Köyhäilyn takia lensin Pekingin kautta. Jos maantieto on tuttua, ni tietää ettei Peking varsinaisesti oo matkan varrella. Enivei, olin perillä yllättävän tajuissani. 

Internetistä olin saanu sellasen kuvan et rajatarkastus ois tarkka, mut menin huomaamattani läpi. Lentskarissa sain täytettäväks lippulappusen, joka annetaan sit rajavartialle. Paitsi! ettei anneta enää, tietskarilla on jo kaikki tiedot musta. 

Koska oon vähän mikkomallikas, ni olin tuloaulassa sormi suussa: oikasinko jotenki? miksei kukaa kysyny lippulappusta? oonko luvatta maassa? Todellisuudessa rajatarkastusta ei tietenkää voi vahingossa oikasta, mut tällast on välillä olla minä yksinäni. Ratkaisin ongelman kysymällä lentokentän rajavartiotoimistosta(?), et miten on ja ne sit kerto, et ESTAn takia kaikki on jo tiedossa, eikä lentoyhtiöiden pitäis enää jakaa lippulappusia.

Hostelli oli vähä rämä, mut sohvasurffauspaikat ei natsannu, ni nukuin sit viikon epähupidormissa. Kävin kuitenkin syömässä Antonion ja surffipaikan saaneen kaverin kanssa. Pelkkien hyvien sohvasurffauskokemusten sarja jatkuu. 

Oli nii kivaa, et moikattii sit seuraavanaki päivänä. Sen (pitäis kirjottaa hänen, mut tuntuu nii asialliselta etten osaa käyttää; ei oo blogissa ongelma, mut en osaa puhuessakaan viitata kolmanteen persoonaan sanalla hän ja se aiheuttaa tilanteen, jossa voi sanoa vaan väärin; iha vaan tiedox) kämppä oli Mission-nimisen kadun varrella, missä oli paljon hyvää vibaa. Hostelli oli Union Squaren lähellä, joka on sinänsä hyvää aluetta, mut enemmän kalliita brändikauppoja ja ei yhtä paljon baareja/edullisia baareja yms.

Mielenkiintosta on et kerjäläisiä on ihan mielettömästi, esim. enemmän ku Bangkokissa. Sit noi brändiputiikkikulmat muuttuu korttelissa parissa sellasiks, etten mielelläni liiku pimeellä yksin (oon kyl vähä säikky, mut silti!)

Säätiedotus väliin: San Franciscossa oli aurinkoista, mut ihan helvetin kylmä. En tajunnu tätä etukäteen, mut illalla pitkähihanen+takki oli voittajakombo. 

Haight-Ashbury on kaupunginosa San Franciscossa, josta hippiliike lähti liikkeelle. Kävin sit kattomassa onks siel viel jotain näkemisen arvosta. Oli siellä, mm. ostin kadulta runon. Kaveri istu retkituolilla kirjotuskoneen kanssa kadunkulmalla ja myi runoja "nimeä aihe, päätä hinta" -hengessä. Arvostan! Muutenkin alue oli (jo muutenkin vapaamielisessä San Franciscossa) vapautunut. Sateenkaarilippuja oli joka puolella, mari tuoksuu kaikkialla, ihmisillä ei oo välttämättä vaatteita päällä.

Myöhemmin sattui olemaan Haight-Ashbury Street Fair, tms. Kävin sit kattomassa uudestaan, mut ei se ollu enää kivaa. Liikaa ihmisiä, voit liikkua vain virran mukana. Kivojen kahviloiden sijaan voit nauttia ylihintaisesta katuruuasta. Kojut myy krääsää. 

Kahviloista puheenolleen, niitä oli mukavan paljon ja paljon hyviä. Elin käytännössä aamupalapancakeilla, lounassandwicheillä (ituavocado!) ja iltapalaburgereilla. Myös: kahvia. 

San Franciscon nykytaiteen museo oli näkemisen arvonen (dormikaveri ei suositellut, koska se ei oo yhtä hyvä ku New Yorkin, mikä on tietysti täysin järjetön kritiikki), turistihupina markkinoitu Fisherman's Wharf ei (näin etäältä Alcatrazin ja Golden Gate -sillan, ei tuntunu miltään). Jälkimmäisen retken pelasti paras breakdance-esitys, jonka oon nähny. Tanssijat oli ehkä perushyviä, mut niillä oli ihan mieletön seremoniamestari. Vartin-puolen tunnin shoun ja jatkuvan läppäputken jälkeen mun lompakko oli ihan levällään. Sitä paitsi katutaidetta on mukava tukea.

... San Franciscosta pamahdin Portlandiin. Oon oppinu jo luottamaan maailmaan sen verran, etten valmistautunu mitenkään, en kysyny missä sohvasurffipaikka on, en selvittäny miten Portlandissa ylipäätään pääsee mihinkään. Lentokentältä soitin Dougille. 

- "This is Mikko from CouchSurfing calling"

- "Who?"

Tässä kohtaa vähän kylmäs, mut lopulta selvis et mulla on paikka talossa. Myöhemmin kävi ilmi, et noin kaikille oli jotka vaa kysy. 

Dougilla kämppiksineen oli omakotitalo, oikee biletalo. Ovet oli auki yötä päivää, musa oli aina päällä. Surffaajia yms. hengaajia oli vakiasukkaiden lisäks ehk ~kymmenen. Joka päivä tuli uusia ja lähti vanhoja. Ja jos joka päivä ei ollu sulle bilepäivä, olit väärässä talossa. 

Jaksoin neljä päivää ja ne oli kivat neljä päivää, mut vikaks Portlandin illaks tsekkasin motelliin lentokentän tuntumaan. Vähän omaa rauhaa. (Hauska paikka sekin, portsari ei meinannu uskoo etten tullu autolla ja tarjos laina-autoa jos halusin käydä jossain, WTF?)

Takasin Dougille. Ekan vartin sisään mut oli esitelty Space Bagille, "you gotta slap it!", oltiin vaihdettu mielipiteet parhaista Nas-mixtapeista (The Lost Tapes 1.5, TODO tjeu), avattu binit. Ilta jatkui keikalle keskustaan (bändien nimet unohtunu, ei mitään erityistä). Keikalta jatkoille. "Kotiin" seuraavana aamuna. Tuntu hyvältä antaa vaan mennä.

Asiasta täysin toiseen... yks asia on käyny täysin selväks: auto on ainoa oikea, luonteva tapa liikkua. Kaikki on suunniteltu autoille ja autoilijoille. Siispä, seuraava reissu jenkkeihin on klassikko rannikolta toiselle kiesillä.

Neljä päivää meni nopeasti. Tein päivisin itsekseni retkiä keskustaan, illat oli ekan kaltaisia. Portlandissa o mieltski leffateatteri, Laurelhurst. Kolme dollaria per näytös, ei mainoksia, olutta hanassa (en kyl tykkää juoda leffassa, mut tykkään mahdollisuudesta).

Sit ekana päivänä eksyin julkisissa, mut löysin kaverin. En tajunnu busseja, kysyin vierestä neuvoa. Luke tunnisti Suomi-aksentin (hävettää). Se oli ollu vuoden vaihdossa Kemijärvellä (kaikista maailman paikoista) ja seonnu Suomesta. Sovittii et nähään joku päivä ku mulla ei oo rinkka matkas. Hengasin sit yhen päivän Lukella. Kerroin mitä Suomeen kuuluu ja leikin sen tyttären kans prinsessaa. Hullu maailma.

Portlandista lensin Chicagoon. Komee kaupunki. En oikee tiiä mitä tarkotan, mut tykkäsin näkymistä (arkkitehtuurista?). Keskusta näyttää jotenkin amerikkalaiselta ja hyvältä.

Näillä paikkein huomasin ensimmäisen kerran, et alan olla vähän väsynyt matkustamiseen. Ei mitään pahaa, ei jaksa nousta aamulla sängystä ongelmaa, mut oli vähän sellanen olo, et vois vaik jo vähitellen olla kotonakin.

Museoista katoin nykytaiteen ja sit ihanmitävaatyyppisen Art Instituten. Molemmat oli ihan OK. Taideinstituutissa eksyin vaik oli pohjapiirrustukset kourassa ja huoneet on numeroitu, mikä aluks vähän harmitti. Mut oikeestihan se on vaa kivaa, et museo on nii seikkailu ettei minkä kivan eteen joutuu.

Chicagossa oli Pride-kemut viikonloppuna, joten menin kattomaan paraatia. Iloinen juhla, mut hämmentävästi erilainen kuin kotona. Sen sijaan, et tavalliset M. Meikäläiset ois kulkenu ylpeenä, kulkue koostu eri järjestöistä, firmoista (Viagra-pilleri sateenkaarilipulla, what?) ja poliitikoista (se-ja-se virkaan 2011! emt). Vähän ristiriitaset fiilikset.

Chicagosta matku jatku Kanadaan, koska miksei ja kiinnosti et onks se lempeempi Yhdysvallat. Tietty pelkästään Torontosta päätellen on vaikee sanoo jotain koko maasta, mut enpähän mä nää ku pienen siivun Jenkeistäkään. Lopputulos, Toronto on vierailijalle täysin vastaava kaupunki ku sen amerikkalaiset kaverit. Ehkä jos asuis siellä, ni pehmeemmät puolet tulis esiin.

Toronto oli eka kaupunki, jossa oli nii kuuma et oli pakko ostaa shortsit (Thaimaata ei lasketa, siellä oli omat kuviot). Oon vähän yllättyny kuinka pitkälle pääsin ilman. 

Keskityin en minkään tekemiseen. Chicagossa olin ajautunu vähän siihen moodiin, et joka päivä pitää olla jotain ohjelmassa. Kivempaa on vaa valita, et tänään lähen hostellin ovelta etelään ja katotaan mitä tapahtuu. 

Torontossa oli myös Pride-viikko (viikot?) päällä. Sama meininki, en vaivautunu kattomaan kulkuetta. Kaiken kaupallisuuden keskellä positiivista on, et tapahtuma on tosi näkyvä katukuvassa. Keskustassa oli mahdotonta kävellä törmäämättä siihen.

...asiasta toiseen, listahinnat ilman veroja on järjettömiä. Ensinnäkin joka kerta kassalla on ikävä yllätys, 1,99$ olikin 2,43$. Toiseks kaikki hinnat on jotain pilkku 61 ja sit taskut on täynnä arvottomia senttejä (protip: kaikki kolikot aina tippikuppii). 

Nonii,  Torontossa ei siis tapahtunu mitään. Sieltä lähin vikaan Amerikan kohteeseen New Yorkiin. Mieletön kaupunki, mut ois kivempi jos ois enemmän rahaa. Esim. olin vikat päivät hotellissa (vähä luksusta kehii välillä) ja se oli nii hyvällä alueella (Middle East Side tjsp) et ainoo "ravintola" kävelyetäisyydellä, jossa mulla oli varaa syödä oli Subway. (Aika kreisii sinänsä, et oon nyt kolme ja puol kuukautta syöny pelkästää ravintolaruokaa poislukien muutamat mikronuudelit Japanissa.)

Juttu alkaa venyy ja kirjotushermo kiristyy, mut kaks kaunista asiaa tapahtui New Yorkissa, jotka haluun viel naputtaa tänne. 

Eka oli, et kävin kattoo räppii. Räppi o syntyny Bronxissa, mä kävin Slick Rickin keikalla Bronxissa, nättii. Sit toinen keikka oli Brooklynis ja siel oli vaik mitä. En menny ajois, ni kävelin sisään (festarialueelle puistossa) kesken Skyzoon setin, sit oli vanhempaa herkku eli Large Professor, sit Joell Ortiz, sit Smif-N-Wessun, ja lopuks kirsikkana kakus, pisteenä iin päällä, sokerina pohjalla Raekwon. Aika maagista, et kaikki nää on mulle tähtii vaik osa ehkä vähän eilistä päivää joilleki.

Sit se toinen juttu, nykymuseokiertueen ykkösnimi MoMA lunasti lupaukset. Ihan mieltski paikka. Liian iso nielastavaks yhel vierailulla, mut parempi nii. Ja ihan kivaa huomata et on tarttunu jotai näilt kaikilt visiiteilt, ts. alkaa paremmin tunnistaa tyyppejä ja juttuja, Mikko tykkää. 

Arvaa missä on lisää kuvia? HAHA nokkela Mikko vuosimallia 2011, kuvat eivät ole enää siellä missä luulet. Amatööri. Tsojoinging.