Starttipistooli pamahti kaheksan aikoihin neljäntenätoista huhtikuuta, paikka oli Tilburg. Pääsin maaliini The Phoenix -hostelliin Shanghaissa iltapäiväyhden jälkeen perjantaina. Toki voitin muutaman aikavyöhyketunnin, mutta matka oli silti melko pitkä. Vaihdoin lentskaria Moskovassa, joka teki sellaisen vaikutuksen harmaudellaan, ettei ihan heti tartte mennä takaisin.

Miltä Shanghai sitten näyttää? Ekaks täydeltä ja töykeeltä. Täällä on reilu kakskytmiljoonaa ihmistä, yhtä paljon kuin pohjoismaissa yhteensä. Töykeeltä? Kaikki menee ite ekaks, jonoja ei oo olemassa. Tuntuu vähän hauskalta, et mummot juoksee kilpaa metron vapaille istumapaikoille niinku siel ois kultaruukku penkin alla.

Sit ku pääsee näistä pikkujutuosta yli, ni löytyy hullui ja hienoi juttui. Rahaa tuntuu olevan pirusti, ja varmaan onki. Metroverkko on maailman laajin. Pilvenpiirtäjii on vähän pirusti. Junat kulkee helvetin lujaa.

Ekana iltana, ku olin ekaks mokannu jetlagin kans ottamalla päivätorkut, kattelin silmät pyöreinä hostellin kattoterdeltä maisemia. Se on ku ois Blade Runneriin tsuumannu. Neonvalomainoksia, joista ei ymmärrä mitään, hissit kulkee pilvenpiirtäjien laitoja. Vaan tihkusade ja Fordin Hartsan örmynaama puuttui (ootko muuten ajatellu et saatat olla tietämättäs robo?). Kadulta saa mitä lie kepakoita ja hässäköitä.

Ruuasta puheenollen, sitä pitäis matkan päällä olla avoimin mielin ja syödä mahd. paljon paikallista mättöö, mut. Se oli kyl vähän vaikeeta. Heti ekaks on kielimuuri, englantia ei juuri puhuta. Siihen auttaa kuvalliset ruokalistat, tai sit voi ottaa sokkona. Voi käydä kuitenkin, niin et kohtelias tarjoilija kysyy (kiinaks) et haluaako herra nyt varmasti kaislaa soijaliemessä, ymmärtämättä vinkkia sitä nöykkää "kyllä kiitos!". 

Ajan myötä mulle vakiintui sellanen kerran päivässä kiinalaista, kerran päivässä länkkärimuonaa. Paikalliset erikoisuudet, dumplingsit, on kyl ehdottoman suositeltavia. Ne on sellasia mukavan selkeitä möykkyjä, joita vähän tottumattomampikin puikkotaituri saa suuhunsa.

Syömäkulttuuri on kans vähän yksinäistä matkalaista vastaan. Tavallinen tyyli on, et otetaan pöytä täyteen eri ruokalajeja joista kaikki sit syö yhdessä. Enivei, oon vielä hengissä. Parhaat ravintolat top 2: Vegeterian Lifestyle & nimi tuntematon (TODO: lisää linkit). Hirvee määrä tekstiä ruuasta, vaik syöminen on must vähän meh.

Apropoo, sitä onkin yllättävän paljon aikaa ku hengailee itekseen. En ollu ihan käsittäny sitä etuläteen. Ei se mitään, oon nimittäin aika hyvä istumaan kahvilla lukemassa kirjaa ja kuljeskelemaan pää pilvissä ilman päämäärää. Kuitenkin osoittautui, et erilaiset nähtävyydet tuo toisinaan mukavaa yhdentekevää täytettä tyhjiin päiviin.

Nähtävyyksien ehdoton ykkönen oli Shanghai World Financial Center. Kuulostaa kuivalta ja ehkä toisille onkin, mut ite kikattelin vaa itekseni ku olin nii fiilareissa. Se on siis maailman korkein näköalatorni, 474 metriä. Ei sieltä edes nähny kovin pitkälle, ku ilma on saasteessa. Tykkäsin kuitenkin olla korkeella ja parastaham tietty on olla mahdollisimman korkeella. 

Toinen vastaavanlainen äärimmäisyys oli luotijunalla meneminen. Siinä on sitä jotain ku istuu ja mietiskelee ja samalla maisemat viuhuu kolmeejapuoltsataa ohi vieressä. Junalla menin Hangzhouhun, joka on paikallisten ja muidenkin turistien suosiossa. Kaupunki on alle tunnin päässä Shanghaista ja siellä on Länsijärvi.

Kuulemma keisarit ovat pitäneet kesämökkiä siellä ja temppeleitä löytyy kans. Pääasia on kuitenkin maisemat järven ympärillä. Olihan ne komeita, mut satuin valitsemaan pilvisen päivän, ni ehk jäi paras anti saamatta.

Sitten on kysytty, et miten pärjään ku on niin paljon yksin. Ihan okei pärjää. Tietty toisinaan tulee vähän alakuloinen olo. Eikä täällä oikeesti ole yksin. Ekan viikon nukuin dormissa, jossa vähän ujompiki kaveri saa juttukavereita väkisin. Oli formulaturistia Kanadasta, veijaria Hong Kongista ja yllättävän paljon paikallisia. Yhen illan oli kaveri, joka ei puhunu sanakaa englantia, mut onnistuttiin vaihtaa kuulumiset mun kiinan fraasisanakirjalla.

Sit oon uhonnu et sohvasurffaan. Alotin Tilburgissa lähettelemään sohvapyyntöjä. Ekat kolme-neljä meni missiin, mut en ihan ehtiny lannistua, ku Andrzej toivotti mut tervetulleeks kotiinsa. Olin siellä Shanghain vikat neljä yötä. Ihan superhyvä hyvä homma.

Matkalla helposti tuöee vähän epäluuloiseksi kanssaihmisiä kohtaan, ku kaikennäköstä kusettajaa on liikkeellä. En oikeen tykkää siitä, et mun pitää epäillä kaikkia (hostellin ulkopuolella olevia) ihmisiä, jotka ottaa muhun kontaktin. Sohvasurffaus tuo hyvää vastapainoa sille. Luo aika hyvää uskoa ihmisiin, ku täysin ventovieras tyyppi ottaa mut nukkumaan kotiinsa, antaa avaimet käteen ja sanoo et oo ku kotonas. Kaikki tää täysin pyyteettä. Yritin tarjota päivällistä, maksaa ruokakaupassa. Andrzej ei kuitenkaa suostunut ottamaan mitään vastaan. Ennen lähtöä sit jemmasin bisseä jääkaappiin. Niistä se ei ehtiny kieltäytyä, ku olin jo mennyt.

Muutenkin, Kiina näyttää vähän eri kasvot niille, jotka osaa kieltä. Käytiin syömässä yhessä aamupalat ja päivälliset. Välillä mä hortoilin keskustassa, kaveri puski duunia yliopistolla. Sohvasurffaus sai siis paremman alun kuin osasin toivoa.

Itseasiassa olin kyl käyny lounaalla yhen sohvasurffarin kanssa aiemmin ekoina päivinä. Olin ajatelluki, et vois kokeilla myös "käydään kahvilla" -mahdollisuutta. En kuitenkaa ehtiny ees tehdä asian eteen mitään, ku Jeffrey bongas mut otsikon "Surfers near you" alta ja ehdotti lounasta. Ei kuitenkaa natsattu sen enempää, et ois toiste nähty.

Jaahas, alkoisko tää olla tässä? Summa summarum, toisinaan sitä on tosi ulkopuolinen ja paikalliset pitää vähän apinasta seuraavana, ei osaa lukea, kirjottaa, puhuu siansaksaa, ei osaa käyttää ruokailuvälineitä, eikä ylittää yksinään tietä. Ja oikeessahan ne on. Mut oma näkökulma on taas vähän laajempi. Tuunko takasin? En ehkä, paitsi jos Xin on mukana.

... pakko sanoo viel, et metro on ihan superhyvä. Ei voi mokata vaik ois kuinka kujalla tai ei osais kiinaa tai oikeen mitään. En tarvinnu taksii kertaakaa.

Lisää kuvia Flickerissä. kuvat ovat sittemmin siirretty tänne.